Voiko Suomen kaltaisessa valtiossa tapahtua oikeusmurhia?
Tämä kysymys on keskeisessä roolissa Perttu Häkkisen dokumenttiromaanissa Hukkuminen – Kertomus Kumpulan surmayöstä. Teos sukeltaa lahjakkaan jalkapalloilijalupauksen ja satunnaisia mallintöitä tehneen nuoren isän, Pedro Avilan, huumehuuruiseen menneisyyteen – pahamaineiseen Kumpulan surmayöhön, siitä saatuun elinkautiseen vankeustuomioon, sekä lopulta vapautumiseen tuomion jälkeen.
Vuonna 2001 Helsingin Kumpulassa sai surmansa 18-vuotias nuori mies, Osku. Mediassa tapausta kutsuttiin Kumpulan kidutusmurhaksi, mikä ainakaan kirjan kuvailujen mukaan ei jäänyt kauas totuudesta. Teon motiivina olivat huumevelat. Asunnolla, jossa surma tapahtui, vieraili yön aikana useita henkilöitä. Kuitenkin vain kaksi sai elinkautisen tuomion: Asunnon omistaja Niko Hantunen, sekä kirjan päähenkilö Pedro Avila.
Tästä tarinamme vasta varsinaisesti alkaa: Avila väittää kivenkovaan, ettei ollut osallisena varsinaisessa surmassa. Hänen mukaansa hän syyllistyi korkeintaan törkeään pahoinpitelyyn, jolloin myös tuomion tulisi olla kevyempi.
Tuomiosta valitettiin, sillä puolustus koki, että tutkinta oli puutteellinen esimerkiksi uhrin kuolinajan osalta. Avilan oikeusavustaja ja perheenjäsenet yrittivät kaivaa kaikki pienet tiedonjyvät esille ja siten saada Korkeimmalta oikeudelta tuomionpurun. Kaikki anomukset peruttiin perusteettomina. Avila päätyi lopulta istumaan pitkän 14 vuoden vankilatuomion.
Tuona aikana kävi syvällä synkissä vesissä – hän koki useita eroja, vastoinkäymisiä ja pettymyksiä. Hän kuitenkin tuli myös toisen kerran isäksi ja löysi sisäisen rauhan buddhalaisuudesta. Jooga, mantrat ja rauhan etsiminen olivatkin avainasemissa selviytymisen kannalta, vaikka tuomio tuntuikin kohtuuttoman pitkältä ja usko oikeusvaltioon mureni atomeiksi.
Kirja itsessään oli varsinainen “page-turner”. Sitä oli vaikea laskea käsistään. Se herätti lukijassa hämmennystä, nosti esille jatkuvasti uusia kysymyksiä ja paikoitellen jopa vihaisia tunteita – voiko näin tapahtua?
Vaikka Avila itsekin myöntää, ettei ole mikään pyhimys, kai meillä jokaisella tulisi olla samat oikeudet? Miksi jotkin merkittävät tiedonjyvät lakaistiin maton alle?
Toki täytyy muistaa, että dokumentti, oli se sitten elokuva tai kirja, on aina tekijänsä kynästä lähtöisin. Se siis peilaa aina tekijän mielipiteitä ja arvoja. Siksi suhtaudun tämänkaltaisiin teoksiin aina hieman skeptisesti, enkä sukella pää edellä johtopäätöksiin.
Kaiken kaikkiaan Häkkisen tyyli kirjoittaa on erittäin miellyttävä. Kirjaa oli helppo lukea, vaikka aihe on raskas ja vaatii pureskelua. Siitä syystä suosittelisin tätä kirjaa myös kaikille aloitteleville “koti-Sherlockeille”. Kirja on kuin hyvin kirjoitettu fiktiivinen trilleri – välillä on helppoa unohtaa, että tarina on tosi.
